vanhoja muistelemassa

Taas oli täysikuu ja sehän aiheutti kuvausintoa. Joillekkin se kuulemma aiheuttaa unettomuutta ja epätasapainoa mielenlaadussa. No koittakaapa tullla sitten sen kanssa toimeen.
Aikaisemmin se aiheutti minullekkin hiukka enemmän valvomista, mutta silloin syynä oli kuun valaisema maisema. Onhan maisema dramaattisesti erinnäköinen kun värit toistuvat normaalista poikevalla tavalla ja taivas ei ole ihan perinteisen sininen, vaan reilusti tummempi ja tähtösillä koristeltu.
Nykyään laiskottaa sen verran helposti, että ei enää jaksa lähteä iltaisin liikkeelle niin reippaasti ja onhan siellä kylmäkin...
No nytpä taas pitkästä aikaa kävin muistelemassa niitä täydenkuunreissuja ja sain vielä mieleisen kuvankin. Varpaitahan siinä paleli ja ohuet hanskat ei paljon lämmittäneet metallista kamerajalustaa kantaessa.
Tämmönen siitä tuli.

The house of Nikita

Tulipa tässä ihan huomaamatta taas valmistetua elokuvamainen kuva. Viimeksi kun näin kävi oli tuloksena kohtaus kauhuelokuvasta. Tällä kertaa aikaansaannos on aika Kaurismäkimainen, sille on varmaan olemassa jokin oikeampikin nimitys, oliskohan vaikka film noir. No kuitenkin.
Jotta kuvasta tulisi vieläkin enemmän elokuvamainen ja jotta siihen saisi enemmän sisältöä, voisi sillalle laittaa auton, parhaiten siihen tuntuisi nyt äkkiseltään sopvian PV-Volvo. Lisäksi muutama ihminen suorittamaan rooliaan, niin siinähän olisikin valmis kohtaus elokuvasta. Täytyypä muistaa tämä kuvauspaikka, jos joskus tulisi mahdollisuus kuvata vanhempaa autoa, vaikkapa sitä Volvoa.

Niin ja tuo otsikko. Kyseessä on sahan portinvartijan koppi, jossa vielä muutama vuosi sitten päivysti työhaalareihin puettu naismallinukke. Nukella oli oma työpöytä ja työpöydän lampussa valo, kait se oli sellaista normaalia sahan työtekijöiden huumoria. Nukelle oli annettu nimikin ja se juuri oli jokin Nikita, Tatjana, tai joku muu tyypillinen naapurimaan naisen nimi.
Että semmonen tarina.

Aikaa ennen digikuvia.

Huhuu! Tämä mies se aikoo vain kirjoittaa jälkikäsittelystä kyseenalaistavaan sävyyn, vaikka on omaksunut itselleen vahvasti jälkikäsitelevän tyylin.
Photoshop, tämä mainioksi osoittautunut ohjelma jota nyt itsekkin olen jo varmaan sen puoli vuotta käyttänyt, on vakiintunut monen digikuvaajan työkaluksi, jolla on mahdottoman kätevä saada kuvasta vieläkin hienomman näköinen. Sen suosio ja käyttö on yleistynyt sen verran kovasti, että monesti Internetin foorumeilla esitelty hieno ja erikoinen kuva saatetaan suoralta kädeltä "tuomita" photoshopatuksi.
Jos kuva näyttää hiemankaan erikoiselta, eikä kuvatiedoissa ole mainintaa jälkikäsittelysta on eräällä ihmistyypillä jokin kummallinen tarve tuoda esille epäilyksensä kuvan aitoudesta sen esittämisympäristössä. Tehköön jokainen oman johtopäätöksensä siitä, mistä moinen kitinä johtuu.
Itselläni ei myöskään ole tapana, juuri muualla kuin täällä, tuoda esille kuvan tekotapaa, mutta olenkin yleisesti ottaen sitä mieltä, että tekotavalla ei ole juurikaan ole merkitystä, kunhan lopputulos näyttää hyvältä. Vaikka käsittelenkin kuvia rajusti ja reippaasti, arvostan myös "käsityöperinteitä" ja itsekkin niitä haluan ylläpitää. Kas tässäpä teille aiheeseen liittyen katsottavaksi kaksi kuvaa. Toista on käsitelty minimaalisesti ja toista vielä minimaaliesmmin.

 Tätä kuvaa on jälkikäsittelyssä vain pienennetty, rajattu ja lisätty vinjetointia reunoihin. Kuvan vihreys johtuu vain vihreästä valosta, jota kuvauksen aikana on käytetty. Ei siis photshopista.

Seuraava kuva onkin sitten suoraan kamerasta tuotu, paitsi että tietenkin on lisätty reunat ja nimikirjoitus ja pienennetty kätevämmän kokoiseksi. Niin ja kumpaakin kuvaa on hieman terävöitetty.

Alkutilanteessa oli vain pilkkopimeä huone, kamera, jalusta ja kuvaaja, jolla kädessä lamppu, josta tulee sinistä ja punaista valoa. Huone maalattiin valoilla valotuksen aikana ja sillä selvä. Kauhean paljoa taiteellista panostusta tähän kuvaan ei uhrattu. Tämä toimiikin hyvin tämmöisenä esimerkkikuvana. Photoshoppia ei luomistyössä tarvittu yhtään.

Tämä olikin nyt tällä kertaa tällainen perinteisten keinojen ylistysbloggaus. Ei muuta kuin kaikki kuvaajat nyt kokeilemaan uusiavanhoja temppuja, ei siihen tarvita muuta kuin perustietoutta valokuvauksesta ja ennakkoluulotonta kokeilunhalua.

Ja sitten kohti uusia seikkailuja...

Olipa kerran voimalaitos

Uuneissa poltettiin puuta ja muuta palavaa tuotetta. Yläpuolen kattiloissa vesi lämpeni ja muuttui höyryksi, joka putkia pitkin johdettiin turbiiniin. Turbiinin akseli pyöritti generaattoria joka muutti pyörimisliikkeen sähköksi. Kuparjohtoja pitkin sähkö johdettiin vaikkapa eteisen lamppuun.
Mutta eipä polteta enään, ei lämpene, ei kiehu, ei höyrysty, ei pyöritä, ei muutu, ei johdu eikä syty lamppu.
Semmoista se on kun tehokkuus ratkaisee.

Helteistä on jo aikaa

Kemijokikin alkaa jäätymään.

 

Enää ei taida keretä veneretkelle.

Aikamatkailua

Löysin tässä kerran aika veikiän näkösen vekottimen. Ei tosin ole hajuakaan mitä sillä tehdään, mutta kun en muutakaan keksinyt, niin ajattelin että se saa minun puolesta olla vaikka aikakoneen ohjain. Joka tapauksessa tulin siihen tulokseen, että parempi pitää näpit siitä erossa. Kuvan tietenkin otin ja nyt kun sen tietokoneen kätköistä taas löysin ja säätelin silmääni miellyttäväksi, niin ajattelin sen pistää teillekkin ihmeteltäväksi.

Koittakaapa keksiä mistä tässä on oikein kyse. Minä sitä en tiedä.

Halloweenin hengessä

Noniin arvoisat blogin lukijat. Nythän teitä on jo kaikkiaan kuusi rekisteröitynyttä ja satunaisia kävijöitä tuntuu mukavasti myös riittävän. Kansainväliisyyttäkin on havaittavissa, sillä ainakin venäjältä, itä-euroopasta ja oikeastaan koko pohjoiselta pallonpuoliskolta on kävijöitä riittänyt. Että helou ja trastui vaan teillekkin ulkomaalaiset.
Tälläkertaa liikutaan kauhuelokuvien tunnelmassa halloweenin hengessä. Tämä touhu kun tuntuu levinneen myös tänne kaukaiseen Suomeenkin.
Elokuvanhan erottaa, tai ainakin ennen eroitti televisiossa mustista palkeista kuvan ylä ja alareunoissa. Päivän kuvaan on myös lisätty mustat palkit ja kuvasuhde on 16:9 tai 16:10, en nyt tarkkaan sitä muistakkaan. Itseasiassa monet täällä blogissakin julkaistut kuvat on rajattu samalla kuvasuhteella, jotenkin se vain tuntuu meikäläisen silmään mielekkäältä.
Jotta nyt pääsisitte kuvaa katsoessa oikeaan tunnelmaan niin kerrotaanpa hieman johdantoa. Kuvitelkaapa joku, tai jokin kellariin, saatte ihan itse keksiä mikä tai kuka siellä on ja miten sinne on joutunut. Oiskohan onneton vaikka vangittu sinne, tai vaikkapa syntynyt. Sitten vaan yhdistätte kuvaan vuorosanat: "The light of the setting sun didn´t bring me much comfort...". Ja niille joilla ei ameriikan kieli luonnistu lisätään vielä alle tekstitys: "Laskevan auringon valo ei juurikaan tuonut lohtua...".

Koittakakaapa nyt yhdistää visuaalinen ärsyke ja mielikuvituksen tuottama puheääni.

Vaihtaisitko kanavaa, vai jatkaisitko kattelua?

 Mitähän jännitävää sitä sitten ensikerralla...